Kirjoittaja vai kirjailija?

Ihminen, joka kirjoittaa harrastukseen tai työkseen on kirjoittaja. Kirjoittaja voi toimia esimerkiksi toimittajana, tiedottajana tai julkaistuaan kirjoja tulla kirjailijaksi. Pöytälaatikko kirjailijat, niin kuin minä, emme ole varsinaisia kirjailijoita, koska emme ole julkaisseet kirjoja, vaan olemme harrastekirjoittajia.

Suomen kirjailija liitto on perustettu 1800-luvun lopulla ja se juhlii tänä vuonna 125-vuotista taivaltaan. Kirjailijaliiton jäseneksi voi päästä, kun on julkaissut 2-4 teosta. Jäsenyys on automaattinen, vaan tuotannon pitää olla taiteelliselta tai ammatilliselta tasoltaan sellaista, että henkilöä voi pitää kirjailijana.

 

Kirjailijaliitto portinvartijana

Taannoin oli juttua siitä, kuinka suosikkikirjailija Henriikka Rönnkönen ei kelvannut kirjailijaliiton jäseneksi. Tämä herätti keskustelun siitä, kuka on oikea kirjailija. Kuulemma myös suosittu Juha Vuorisen, Katariina Souri ja kuulemma muinoin 1970-luvulla myös Heikki Hietamies ovat saaneet pakit. Ylen kulttuurikoktailin Pietari Kylmälä kysyikin vuonna 2018, onko kirjailijaliitto elitismin linnake. Tämä siis aikana, jolloin kevyttäkin kirjaillisuutta tutkitaan yliopistoissa. Aiemmin sen tutkiminen ei akateemikkoja juuri kiinnostanut. 

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen puolusti aikanaan liiton oikeutta valita jäsenensä. Liitto haluaa nähdä itsensä laatukirjallisuuden edistäjänä. Tämän päivän Suomessa kirjailijoita on moneen junaan, kun omakustanteitakin julkaistaan paljon. Erilaisten kirjallisten äänien päästessä tänäpäiävän kuuluviin, tuntuu kuitenkin hassulta valita jäseniä erityisesti tyyliseikkojen perusteella. Kun kirjailijan kirjat ovat suosittuja ja niillä on paljon lukijoita, voi liiton ilmoitus "[jäädä] odottamaan tuotannon täydentymistä" tuntua kiusanteolta.

Minun täytyy myöntää, että en itsekään ole lukenut edellämainittujen kirjailijoiden kirjoja, koska ne eivät sovi omaan kirjalliseen makuuni. Riippumatta siitä he ovat kuitenkin julkaisseita kirjailijoita, jotka saavat hyvät tulot julkaisuistaan. Toisaalta saattaisin myös jättää lukematta sellaisia kirjailijoita, jotka ovat kirjailijaliiton jäseneksi päässeet, koska heidän kirjansa eivät yksinkertaisesti kiinnosta. 

 Kirjallisia makuja on monia ja toki laadussakin on eroa, mutta kun ottaa huomioon kansalliskirjailijamme Kiven aikanaan haukkuneen yliopistoprofessori August Ahlqvistin toimet, voi miettiä, ovatko kriitikot aina oikeassa. On muitakin kirjailijoita, jotka eivät ole saaneet kunnollista arvostusta. Mitä jos vanhoilliset lukijat eivät vain ymmärrä uudentyylistä kirjallisuutta?

 

Kirjailijoiden edun- vai moraalinvartija?

Henriikka Rönkkönen etsi käsittääkseni aikanaan järjetöä, joka autttaisi häntä hänen kirjailijan oikeuksiensa kanssa. Kirjailijaliitto ei kuitenkaan tunnu olevan siinä mielessä ammattillitto, vaan enemmänkin taidejärjestö, joka mielestään vaalii taiteenalansa laatua. Minulle on jäänyt edelleen vähän epäselväksi, mikä merkitys liitolla oikeasti on jäsenilleen. Mitä se todellisuudessa heille antaa?  

Ainakin se ja kansanedustajien kulttuuriseura Arkadia ovat kannattaneet Mika Waltarin kotimuseon perustamista. Muistelen kuitenkin että Waltariakin aikaanaan moitittiin kevyen kirjallisuuden kirjoittamisesta. Waltarin osalta oli todennäköisesti ainakin osittain kyse kateudesta, sillä hänen kirjansa myivät hyvin. Ne ovat kuitenkin tänä päivänä myös  kansainvälisesti arvostettuja. Waltari on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, joiden kirjoja olen löytänyt italialaisista kirjakaupoista.

Hyvän kirjallisuuden ei välttämättä tarvitse olla vaikeaa. Parasta kirjallisuutta on sellainen, joka oikeasti tavoittaa lukijansa ja avaa heidän ajattelunsa ovia. Vaikka kirjallisuus olisi kuinka fiksua ja filmaattista, jollei se tavoita lukijoita, sillä tuskin on merkitystä.

Laadulla hienosteluakin suurempi ongelma on pienillä vähemmistökielillä kirjoittavien kotimaisten kirjailijoiden rajaaminen ulos järjestöstä. Järjestön jäseniksi eivät pääse saamelaiskirjailijat tai äidinkielellään kirjoittavat maahanmuuttajat tai pakolaiset. Vapaamielisessä kulttuurikentässä kirjailijaliitto muutosta vastaan haraavine jäsenineen vaikuttaa paitsi vanhoillisuuden linnakkeelta myös vähemmistöjä syrjivältä kyseenalaisella tavalla kansallismielisestä järjestöltä. 

Kuka sitten on kirjailija?

Omissa silmissäni ammattikirjailija on henkilö, joka on julkaissut kirjoja ja, jonka kirjoja ostetaan, lainataan ja luetaan. Kirjallinen laatu on aina lukijan omakohtainen kokemus, ja kirjallisuudessa arvotetut seikat voivat muuttua vuosien kuluessa. Kirjailija on henkilö, joka saa ainakin osan ansioistaan kirjoittamalla. Näytelmäkirjailijan teokset julkaistaan näyttämöllä, joten hänen mittarinaan eivät ole julkaistut kirjat, vaan näytelmät ja niiden vastaanotto.

Runouden kohdalla on tehtävä poikkeus, sillä runokirjojen myynti on niin pientä, että niitä julkaisemalla ei tämän päivän Suomessa elä, jos on elänyt aiemminkaan. Runonkirjoittaminen on siis aina harrastustoiminta, mutta runoilija voi silti olla kirjailija, jos hän on ylittänyt julkaisukynnyksen ja myynyt alansa mittapuun mukaan kohtuullisesti teoksia (sadoista muutamiin tuhansiin). 

Koska kirjailijalla ei ole mitään virallista, eikä edes puolivirallista määritelmää, voi jokainen hahmottaa kirjailijan itse omassa mielessään. Minkään järjestön jäsenkirja ei tee ihmisestä kirjailijaa, vaan kirjailijaksi tullaan kirjoittamalla ja julkaisemalla. 

 Eikä kirjailijaksi tullakseen tarvitse edes julkaista omana elinaikanaan. Amerikkalaisten rakastama runoilija Emily Dickinson jätti jälkeensä 1800 runoa, jotka kaikki oli kirjoitettu pöytälaatikkoon. Hän ei ollut eläessään näyttänyt runoja kenellekään. Eikä hän jättänyt edes jälkeensä ohjeita, mitä hänen runoilleen pitäisi tehdä. Hänen sisarensa Lavinia löysi runot Emilyn kuoleman jälkeen ja ne julkaistiin postyymisti. Mitä mieltä olet: oliko Emily Dickinson runoilija ja kirjailija kirjoittaensa runonsa, vai vasta kun ne hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin? 

Ja rakastettu lastenkirjailija Beatrix Potter joutui aikanaan julkaisemaan ensimmäisen (ja rakastetuimman) kirjansa omakustanteena, kun se ei kelvanneut kustantajille. Herman Melville oli puolestaan julkaissut menestyksekkäästi jo kaksi kirjaa, kun hän kirjoitti Moby Dickin ja se ei sitten kelvannut kenellekään, koska oli liian outo. Moby Dickin hylkäämisen jälkeen Melvillen kirjoittamisesta ei enää oikein tullut mitään ja silti kirjasta tuli aikanaan klassikko. Kustantajatkaan eivät aina ole olleet oikeassa. Hetkellisesti jäin miettimään, mitä teoksia meiltä on jäänyt lukematta, koska ne eivät ole aikanaan löytäneet kustantajaa. 

Kuka sinusta on kirjailija? Miten mielestäsi kirjailijoita pitäisi arvottaa? Minusta tärkeitä on, että teksti tavoittaa yleisönsä (se julkaistaan tavalla ja toisella) ja se yleisö (oli sitten lukija tai katsoja) on valmis käyttämään aikaansa tekstin kokemiseen. Aiemmin nämä kirjat kulkivat isojen kustantamojen kautta, mutta kenties tulevaisuudessa jollain muulla tavoin. Tärkeää on myös, että tekstillä saa edes jossain määrin elantonsa, eikä niitä julkaista vain jossain blogeissa, vaikka niitä luettaisiinkin. 

 

Huom. Yllä oleva Waltarin kuva on museoviraston omaisuutta ja löytyy Finnasta. CC-BY-4.0 / On tosin hieman kyseenalaista, että Museovirasto on julaissut kuvan millään lisenssillä, koska valokuva on otettu 1934 ja sen tekijänoikeudet ovat rauenneet vuonna 1984.(Valok Digitoiminen ei tee siitä uutta teosta.